Avustustyöntekijäksi Vatikaaniin

Rakkaat veljet ja sisaret. Koska me katolliset elämme suuria aikoja ja suurin osa meistä tungeksii parhaillaan Roomaan, olen päättänyt omistaa hetken elämästäni paaville. Vaikka minulla ei ole osaa eikä arpaa paavin kuolemassa, en varsinaisesti ole tähän asti millään tavoin edistänytkään hänen hyvinvointiaan (no okei, ostinhan minä sellaisen paavi-aiheisen rintamerkin, joita eräs kardinaali kiersi meidänkin nurkilla kauppaamassa ovelta ovelle, mutta silti.)

Lauantaista lähtien olen istunut nenä kiinni telkkarissa ja miettinyt kaiken maallisen katoamista. Paavihan on kirkollisena instituutiona vain osaksi maallinen, mutta se juuri paavissa kiehtookin.

Ensiksi huomasin paavin kengät, kun hän makasi näytteillä. Aika mahtavat kalossit. Varmaankin vähintään kokoa 49 ellei enemmänkin. Paavin kenkien näkyminen oli jotenkin järisyttävä kokemus. Kun paavi oli aiemmin pystyasennossa, niitä ei sieltä kauhtanan alta erottanut. En huomannut niitä myöskään silloin kun paavi esiintyi istualtaan, mikä on tietysti saattanut johtua pelkästään televisiokuvan rajauksesta. Mutta nyt kengät veivät kaiken huomioni. En kuullut sanaakaan kuvaan liitetystä selostuksesta, kun tuijotin suu auki paavin maallisen tomumajan pystyssä sojottavia kengänkärkiä. (Tiedättehän mitä sanotaan jalan koon korrelloimisesta muiden ruumiinjäsenten kokoon). Paavilla ei siis ollut tässäkään suhteessa mitään hävettävää. Tämä oli ensimmäinen merkki.

Seuraavaksi näin kuinka paavia kuljetettiin Pyhän Pietarin aukion halki väkijoukon aplodeeratessa. Oliko paavin poskessa nähtävissä pientä viherrystä? Oliko pikaisessa balsamoinnissa hieman hutiloitu? Oliko tämä seikka yhdessä Rooman huhtikuisen lämpöaallon kera saanut aikaan tämän hieman kiusallisen ilmiön. Eikö niillä sveitsiläiskaartilaisilla ole sellaista peittävää meikkivoidetta, jolla vaiva olisi saatu hoidettua? Tämä oli toinen merkki.

Tänään luin lehdestä kuinka perjantaisiin hautajaisiin odotetaan miljoonia ihmisiä ja Rooma on muuttunut rauta-aitojen, vaeltavien ihmisten ja telttojen valtakunnaksi. Tämä oli kolmas merkki.

Olen päättänyt lähteä avustustyöntekijäksi Vatikaaniin. Ehkä näette minut viikonlopun televisiokuvissa, kun olen jakamassa vettä janoisille pyhiinvaeltajille kadunkulmassa tai raahaamassa kadulle tuupertuneita turisteja pois vellovan väkijoukon jaloista. Luultavasti sidon myös vuotavia haavoja ja annan tekohengitystä tarvitseville. Ja repussa minulla on peittävää meikkivoidetta.

Tällä kaikella tulee todennäköisesti olemaan suuri vaikutus loppuelämääni. Muistattehan kuinka vuonna 2001 WTC-iskujen jälkeen ihmiset New Yorkin kaduilla tungeksivat auttamaan loukkaantuneita ja yhteinen kokemus järisytti monia niin, että he perustivat blogeja joita toiset yhtä järkyttyneet lukivat. War blogging oli muistaakseni se termi, jolla tuosta ilmiöstä puhuttiin. Saattoi myös käydä niin, että tavattiin kadulla joku toinen yhtä tolaltaan oleva ja mentiin tämän kanssa kotiin harrastamaan seksiä. Siitä tulee varmasti mahtavaa!

Olihan se niin, että kaikki tiet vievät Roomaan?